Siruna sai ensi-esiintymisensä Teatterifestareillamme. Sirun tarina sykähdytti, samaistutti, suretti ja sai kipuilemaan. Esityksen luominen oli jokseenkin uniikkia, keskusteluista ja harjotteista muodoistui näytelmä. Kehittelijätiimi on ollut jokseenkin pieni; esiintyjä ja ohjaaja. 

Haastattelimme esityksen esiintyjää Sandraa, tässä hänen ajatuksia:

Siruna-esityksen tekeminen tapahtui kuin itsestään. Ohjaajan kanssa juteltiin, kuunneltiin musiikkia, kirjotettiin spokenwordeja, mietittiin lavastusta ja meikkejä, ja sit lähettiin testailee.

Haasteena oli se et meillä ei ollu treenitilaa, jolloin treenattiin välillä olohuoneessa, välillä toimiston taukotilassa😂 joten pitkälle treenattiin näytelmää paperilla.

Näytelmä opetti tosi paljon, mut ennen kaikkea opetti, miten erilaisia ajatuksia ja tunteita ja kokemuksia voi representoida eri tavoin. Se opetti myös luottamaan itseen. Paljon oppi myös spokenwordien tekemisestä ja lausumisesta. Ja koska tää oli ensimmäinen monologinäytelmä jota kahdestaan ohjaajan kanssa kirjoitettiin ja tehtiin, tuli siinä paljon opittua aikatauluttamista ja suunnitteluakin. Näytelmä lähti omista ajatuksista ja pohdinnoista ja tunteista, mutta siellä ei ole Sandra tai Sandran ajatuksia lavalla, vaan Siru.

Esityksessä olin siis lavalla yksin, ja luomisprosessi toimi niin, että ohjaaja anto lähtö kysymyksen, biisin tai tunteen, josta kirjoitin, ja jota yhdessä sitten hiottiin valmiiksi. Hyvin paljon yhteistyötä, mutta suurinosa materiaalista on miusta lähtöisin ohjaajan herättelyn avulla.

Siruna on miusta hyvin koskettava ja karu, mutta samalla hieman mystinen näytelmä, joka tuo katsojan lähelle nuoren arkea. Lähelle Sirua, joka ei ehkä ole aivan kasassa. Ja lähelle ketä tahansa katsojan lähipiirissä olevaa nuorta.